keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Tassunjälki pinttynyt sydämmeen



Aamulla herään vierestäsi. 
Toivotat huomenet ja heilautat häntääsi. 
Katsot nappisilmilläsi suoraan minua.
Minun on lähdettävä töihin. 
Jäät katsomaan perääni, "nähdään illalla".




Illalla,
kun avaan oven, ei kukaan tule vastaan. 
Ei ole sitä rakasta, joka heiluttaisi häntää. 
Joka herättää aamulla kiipeämällä sänkyyn johon emme yhdessä mahdu.
Joka syö ruokasi pöydältä.
Joka työntää märän kuonon peiton alle.
Joka hyppii vasten.
Joka kesken lenkin istuu eikä liikahda mihinkään.
Joka nuolaisee kyyneleesi, kun olet itkenyt.

Ei ole enää rakasta, 
jonka kaulaan voisit syöksyä kun olet iloinen tai surullinen.
Joka on läsnä aina, ja kuuntelee valppaana.
Suojelee joka tilanteessa.

On vain tyhjä makuupaikka.




8,5 vuotta olit rinnallani.
Kuka olisi arvannut, että jonain päivänä
löydettäisiin kasvain.
Silloin piti tehdä kaikista vaikein päätös.
Eutanasia.
Mutta nyt sinun on hyvä olla.
Ei enää kipuja.
Rakas ystävä, minulla on sinua ikävä.




Minun matkani on kuljettu loppuun. 
Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet. 
Älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle, vaan pidä minua sylissäsi
ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme. 
Silitä turkkiani niin kauan kunnes olen kulkenut rajan yli ja sydämeni sammunut. 
Muistele minua, mutta älä takerru minuun vaan jatka eteenpäin. 
Kohtaamme jälleen, emmekä eroa koskaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti